Sydämen laukkaaAurinko kajasti ikkunasta suoraan työpöydän sotkuiseen paperikasaan, jonka ääressä ruskeahiuksinen hoikka mies keräsi tavaroitaan siistimpään järjestykseen. Nuori mies huokaisi pieni hymy huulillaan ja katsahti ulos kirkkaaseen iltaan. Sinisellä taivalla oli vain muutamia valkeita hattaroita, jotka lipuivat hitaasti horisonttia pitkin. Puut olivat jo saaneet kirkkaan vihreän värityksen, joka tarkoitti uuden lukuvuoden loppua ja kesälomien alkua. Toisaalta Alexandrei oli hyvillään kesästä, hän rakasti lämmintä säätä ja luonnon monimuotoisuutta, mutta hän nautti opettamisesta myös ja tuntui että oppilaat olisivat vuosi vuodelta motivoituneempia, jonka näkeminen tietenkin palkitsi opettajaa.
Alex nappasi punaruskean reppunsa mahonkisen työpöydän viereltä, heittäen sen olalleen. Vaikka kuinka aurinko yritti muistuttaa sekaisesta paperipinosta, Alex vieritti sormiaan hiustensa lomassa päättäen että hoitaisi sen huomenna. Nyt hän halusi mennä tallille katsomaan Tinoa, hän oli luvannut niin.
Mies oli vaihtanut rennot vaatteensa vartaloa myötäileviin ratsastusvaatteisiin, vaaleanruskeisiin ratsastushousuihin, punaiseen pitkähihaiseen ja punaruskeisiin ratsastussaappaisiin, ja asteli nyt pitkin varmoin askelein kohti ruskeanharmaata tallirakennusta. Perjantai-iltana talli oli yllättävän hiljainen, mutta samalla vihersilmä ei yhtään ihmetellyt. Mies astui sisään puisista ovista ja silmäili valkean tallikäyvän läpi. Hän kuuli kuinka toiselta puolelta rakennusta ratsukko tai kaksi asteli sisään ja päätteli että viimeiset koulunjälkeiset harjoittelijat olivat lopetelleet.
Alex käveli tilavan tallikäytävän poikki, silmäillen karsinoita. Suurin osa hevosista oli vielä tarhassa, mutta jotkut oli tuotu jo sisälle. Mies pysähtyi erään karsinan eteen, jossa häntä tuijotti pilkukkaat kasvot.
“Hei, Tino, mitä poika?” Alexandrei avasi huoletta karsinan oven ja antoi vaalean turvan haistella uteliaana hihaansa. Ori hörähti lämpimästi ja vaikutti pirteältä, niin kuin mies oli arvellutkin. Hän ei ollut ehtinyt pariin viikkoon käydä kunnolla liikuttamassa hevosta ja oli siitä pahoillaan. Onneksi Tino oli kärsivällinen persoona, eikä sillä ollut tapana suuttua.
“Käyn hakemassa kamppeet niin mennään kentälle oikomaan raajoja. Huomenna mennään sitten kunnon maastolenkille, jooko?” Ruskeahiuksinen mies puhutteli hevoselle leppoisaan sävyyn, samalla rapsutellen tuota korvan takaa. Orin silmät vaipuivat puoliksi kiinni tuon nauttiessa rapsutuksista. Mies hymähti huvittuneesti ja lähti hakemaan varusteita satulahuoneesta. Matkalla hän törmäsi kahteen oppilaaseen, jotka olivat tulleet juuri kentältä. Ilmeisesti he olivat olleet viimeiset ja seuraavat ihmiset tulisivat vasta iltatallin aikaan. Se sopi ruskeahiukselle oikein hyvin. Mies heitti reppunsa naulaan, kävi keräämässä Tinon kaapista harjatarvikkeet ja satulapidikkeestä barokkisatulan ja -suitset, käännähti kannoillaan ja suuntasi takaisin karsinalle. Astuessaan ulos satulahuoneesta hän kuuli keskustelua, johon ei olisi muuten kiinnittänyt huomiota, mutta yksi äänistä särähti hänen korvaansa. Energinen miesääni antoi oppilaille jotain kuolemattomia elämänohjeita, johon oppilaat vastasivat huvittuneella naurulla. Alex pyöräytti silmiään ja kääntyi kulmalta kohti Tinon karsinaa. Käytävän toisessa päässä hän näki kaksi oppilasta ja vaaleahiuksisen miehen, jonka pitkät laineet oli sidottu sekaiseksi nutturan ja ponnarin yhdistelmäksi ja lyhyt parta ajettu siistiksi. Miehellä oli päällään tummanruskea takki, jonka Alex oli viime jouluna hänelle antanu, siniset farkut ja harmaa paita. Tuo huomasi Alexin, sanoi jotain oppilaille ja lähti varmoin askelein kulkemaan kohti ruskeahiuksista miestä. Aluksi Alex ei huomioinut tuota mitenkään, vaan asetteli Tinon kamppeet siististi karsinan seinällä oleviin pidikkeisiin, ja vasta kun kuuli askelten pysähtyvän, nosti katseensa sinisilmäiseen mieheen.
"Vältteletkö mua?" Yaromirin äänensävy oli leikkisä ja pehmeä, kun tuo silmäili punapaitaista miestä päästä varpaisiin. Alex hymähti hymyillen ja sulki tallin oven heidän väliinsä.
"En tietenkään", vihersilmä sanahti hyväntuulisesti. Yaromir nojasi karsinan oveen kuin pikkutyttö näyteikkunaan jossa oli kuva hänen ihailemastaan unelmajulkkiksesta.
"En ole nähnyt sua koko päivänä, ja nytkin jouduin juoksemaan sun perässä pitkin maita ja mantuja", Yaro sanahti kääntäen päätään kysyvästi kuin koiranpentu.
Alex aloitti Tinon harjaamisen hymy huulillaan. Yaromir sitten osasi dramatisoida asioita, hän mietti huvittuneena.
"Koululla on paljon töitä, viimeiset viikot on aina kiireisimpiä, tiedät sen", mies aloitti selityksensä ja toinen kuunteli hiljaa.
"Enkä ole kerennyt juuri ollenkaan olla Tinon kanssa, joten tänään mennään kentälle verrytelemään ja huomenna pitkälle maastolenkille. Ehkä voisin koittaa jopa jousirataa", Alex harjasi pilkullista oriaan samalla selittäen omia menojaan. Yaromir katseli laihan miehen puuhia, eikä voinut olla taas kerran huomaamatta kuinka vaivattomasti hän käsitteli omaa valkeaa ratsuaan.
"Oliko sulla jotain asiaa, vai miksi olet juossut perässäni?" Alex nousi katsomaan miestä, jonka otsa nojasi metallisiin kaltereihin. Tuon siniset silmät näyttivät kylmiltä tallin valkoisessa valossa. Yaromir selvästi pyöritteli asiaa mielessään, yritti löytää sanoja ja äänensävyä millä kertoisi asiansa. Alex katsoi häntä kysyvänä, ja ehti jo pelätä vakavia uutisia, kunnes mies avasi suunsa.
"Erottiin Melindan kanssa", sinisilmä hymähti, kääntäen katseensa Alexista, kuin hänen olisi paha katsoa tuota.
"Mitä? Te vaikutitte niin täydellisiltä toisillenne. Ajattelin että olisit vihdoin rauhottunut", Alex sanahti, muttei varsinaisesti ollut yllättynyt uutisista. Yaromir oli aina ollut naistenmies ja vaihteli deittiään kuin sukkia, se oli aivan normaalia miehelle joka nautti flirttailla ihmisille.
"Kauan te ehditte seurustella?" Alex kysäisi vielä, ennen kun palasi Tinon harjan pariin, alkaen letittämään sitä suureksi letiksi.
"Eh… melkein vuoden?" Yaromir kääntyi nojaamaan selkä karsinaa vasten.
"Ehkä me ei oltu niin täydellisiä toisillemme miltä se näytti", Yaro huokaisi, muttei varsinaisesti surullisena, ennemmin nolostuneena. Alex katsahti miestä, tuntien rinnassaan paineaallon ja kääntyi nopeasti pois.
"Mitä kävi?" Hän kysyi kiinnostuneena.
"Hmm… paljon riitoja", Yaromirin vastaus oli liian yksinkertainen että Alex olisi voinut ottaa sen koko totuutena. Hän odotti hetken, valmisteli Tinon letin, ja kun vastausta ei kuulunut, hän nojautui vasten karsinan ovea.
"Sulla on joku muu kiinarissa, eikö niin?" Alex kysäisi tietävällä äänensävyllä. Naula upposi arkaan paikkaan kun hän kuuli Yaromirin naurahtavan nolona.
"Ehkä…" Tuo myönsi raapien niskaansa. Alex pyöräytti silmiään ja naurahti huvittuneesti
"Sä et ikinä löydä ketään jos vaan koko ajan juokset jonkun uuden perässä", Alex huokaisi, nousten takaisin jaloilleen ja napaten kaviokoukun laatikosta.
"No millanen se uus on?" Mies kuitenkin jatkoi kysymällä uteliaasti.
"Mä tiedän, mä tiedän, mut musta tuntuu et tää on eri juttu", Yaromir intti. Alex oli pelkkänä korvana, sillä Yaro tiedosti itsekin millainen persoona oli ja että kukaan ei ollut "eri juttu" hänelle.
"Tää on oikeesti erilainen… eikä hirveen uus, oikeestaan", vaaleahiuksinen selitti, antaen äänensä hiipua.
"Miten niin ei hirveen uus?" Alex huomasi kysyvänsä.
"Nnoooh, siis, sillei et oon kattellu sitä jo jonkin aikaa, tutustunu ja sillei", sinisilmä kertoi vaihdellen levottomasti painoaan puolelta toiselle. Ei ollut Yaromirin tapaista olla kertomatta uusista säädöistään, hän yleensä kysymättäkin selitti kaiken persoonasta kuppikokoon. Nyt mies etsi sanojaan, haparoi puheissaan ja vaikutti siltä ettei haluaisi kertoa tästä uudesta ihmisestä elämässään. Se harmitti Alexia, mutta samalla hän tiesi ettei voisi mennä kenenkään väliin.
"Jonkin aikaa? Tarkoitatko että jo ennen Melindaa?" Alex kysäisi. Hän viimeisteli Tinon harjaamisen ja avasi karsinan oven. Kysyvä katse oli liimautunut Yaromiriin joka tuntuu välttelevän hänen vihreitä silmiään.
Vaaleahiuksinen mies naurahti kuivasti ja siirtyi pois toisen tieltä. Vihdoin hän katsahti Alexiin, huomaten tuon vaativan ilmeen.
"No jos totta puhutaan niin kyllä, ennen Melindaa", mies lopulta tunnusti.
Alex nappasi suitset ja satulan karsinan seinän pidikkeestä ja kääntyi takaisin karsinaan, tällä kertaa jättäen oven auki.
"Vau", Alex hymähti ja jatkoi hieman ärtyneellä äänensävyllä, "kahta muijaa samaan aikaan? En ois kyllä sustakaan ihan uskonu".
"Hei, hei, hei, nyt sä käsitit väärin", Yaro aloitti hätäisesti, vahingossa tönäisten karsinan ovea niin että se pamahti kiinni. Muutama tyytymätön hörähdys kuului läheisistä karsinoista ja Yaromir sai Alexilta pistävän mulkaisun.
"On mulla sen verran inhimillisyyttä vielä jäljellä etten pyörittele kahta säätöö samaan aikaan. Joo mä oon kattellu sitä toista jo ennen Melindaa, mut sun pitää ymmärtää et mä en oo tehny vielä aloitetta sen kanssa. Melinda vaan hyppäs kuvioihin, kuten tiedät, ja se oli mukava ja näin, niin aattelin että ehkä se vois toimii". Vihdoin miehestä lähti jonkinlainen selitys joka sai Alexin mielen rauhoittumaan hieman. Hän kuunteli hiljaa ja punnitsi kuulemistaan mielessään, samalla kiristäen satulavyön hyvään kohtaan. Mies alkoi setvimään suitsia hyvin käsiinsä, katsahtaen taas sinisilmään.
"Muttet ajatellut että toisesta naisesta vois tulla ongelma suhteessa?" Alex järkeili ja sujautti yhdellä liikkeellä suitset orinsa päähän. Tino nappasi kuolaimet suuhunsa nätisti ja liikutteli niitä kielellään parempaan asentoon.
"Kyllä mä tiesin etten vois yhtäkkii vaan unohtaa sitä, mutta ajattelin että Melinda veis mun ajatukset muualle. Mutta se halus liikaa huomiota ja mun huomioni oli toisaalla", Yaromir puhui nyt rennommalla äänellä, sillä millä hän yleensä kertoi asiat Alexille. Vihersilmä nyökkäsi ymmärtäväisenä ja osaksi myös osasi laittaa itsensä toisen miehen kenkiin.
Tino oli vihdoin ratsastusvalmiina. Alex tarkisti vielä että kaikki oli kiinni ja työnsi sitten karsinan oven auki.
"Mikset ole tehnyt aloitetta vielä?" Mies kysäisi ja lähti taluttamaan pilkullista herraansa käytävällä, tietäen että Yaromir seuraisi heitä. Ja niin hän teki.
"En ole… en oikein tiedä", tuo sanahti.
"Hmm, yleensä jos haluat jotain, käyt ottamassa sen vaikka väkisin", Alex heitti leikkisästi, yrittäen keventää tunnelmaa.
"Hah. Mä tiedän että mun adoninen kehoni ottaa joskus vallan, mutta on mulla tunteitakin!" Mies naurahti ja puhui sarkastisen pröystäilevästi. Se sai Alexin nauramaan.
"Sulla on tunteitakin, joskus", mies totesi huvittuneesti ja avasi tallin oven.
"Älä viitti, mä oikeesti yritän", Yaromir tuhahti huvittuneena, mutta samalla myös kiusaantuneena.
"Saanko jäädä katsomaan sun harjoittelua?" Mies kysyi yhtäkkiä, saaden Alexin kääntämään päätään.
"Et sä ennenkään oo lupaa tarvinnut", ruskeahiuksi sanahti hymyillen ja jatkoi sitten, "kunhan annat rakentavaa palautetta sen jälkeen".
Yaro hymähti ja myöntyi ehtoihin.
Kaksikko käveli vierekkäin kohti kenttää. Horisonttiin oli ilmestynyt enemmänkin valkoisia pilvenhattaroita, jotka näyttivät reunustavan sinistä taivasta. Aurinko alkoi laskemaan, mutta ei vielä värjännyt taivasta väreillään. Päivä oli sopivan lämmin, eikä tuullut, joten ulkona pärjäsi pitkähihaisella.
Alex asteli kentälle ja sanomattoman sopimuksen lailla Yaromir sulki portin heidän perässään. Mies talutti hevosen keskelle kenttää, kiristi satulavyötä, laski jalustimet ja nousi selkään. Hän halusi kokeilla pitkästä aikaa barokkisatulan kanssa ratsastamista, jotta pääsisi taas sen tuntuun. Oikean istunnan löytäminen vei hetken aikaa mutta pian Alex pääsi vauhtiin. Hän piti pitkän alkulämmittelyn Tinolle, joka tuntui nauttivan päästessään vihdoin verryttelemään jalkojaan.
Yaromir nojaili kentän aitaan, katsellen jokaista liikettä minkä nuori mies teki. Hän pisti merkille asioita mitä toisen pitäisi harjoitella, mutta huomasi myös kuinka kevyen näköisesti tuo ohjasi hevosta. Alex tiesi mitä oli tekemässä ja tuntui että Tino luki hänen ajatuksiaan.
Ratsukko kulki kentällä ristiin rastiin, teki ympyröitä, sekä ravin- ja laukannostoja. Alexandrei tunsi olonsa levottomaksi. Hänen rintaansa kivisti, kädet tärisi ja ajatukset pyörivät kuin hyrrä hänen mielessään. Lopulta hänen oli pakko saada adrenaliinia, jotta pystyisi keskittymään johonkin. Mies nosti laukan kentän kulmalla ja Tino siirtyi siistiin koottuun laukkaan. Yhden kierroksen he menivät niin, kunnes Alex antoi kunnon laukkapohkeen josta Tino innostui. Hevonen otti käskyn vastaan ja loikkasi kiitolaukkaan, antaen kentän hiekan pöllytä kavioidensa alla.
Yaromir hämmästy näkemäänsä ja siirtyi kauemmas aidasta virnuillen kunnioittavasti. Alex piti kunnolla kiinni ohjista, antaen hevosen laukata niin kovaa kuin vain hiekkakentällä pystyi. Kulmat ohitettiin kunnon käännöksellä.
“Rauhoitu vähän, rodeo!” Yaromir huudahti miehen perään kun hiekkaa lensi hänen päälleen saakka. Alex nauroi vapautuneesti ja rauhoitti Tinon toisen kierroksen jälkeen ripeään raviin. Hevonen hörisi ja pudisteli päätään energisenä, josta vihersilmä päätteli että hevonen todella tarvitsi kunnon höyryjen päästön. Mies taputti oria kaulalle kehujen kera.
Alex loikkasi alas satulasta jalat täristen ja hyppi varpaillaan saadakseen ylimääräiset energiat pois. Pilkukas hevonen katseli omistajansa loikkimista korvat höröllä ja lähti seuraamaan miestä joka käveli kohti porttia venytellen.
Yaromir oli kaksikkoa vastassa portin vieressä. Alex hyppäsi aidan alimmalle laudalle.
“Sähän aloit hurjaks”, Yaromir totesi virne kasvoillaan.
“Haaaah, se oli vapauttavaa!” Toinen riemuitsi keikkuen aidan reunalla. Yaromir laskeutui nojaamaan aidalle aivan toisen miehen viereen.
“Et ole tainnut päästä ratsastamaan hetkeen kun sulla on noin paljon energiaa”, vaaleahiuksinen päätteli, katsoen aidalla seisovaa nuorempaa miestä. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa kuinka hyvin vartaloa myötäilevät vaatteet sopivat tuolle, mutta antoi asian olla.
“En ole, kokeet ja arvosanojen antaminen vievät yllättävän paljon aikaa näin keväisin. Tuskin kerkeän edes viedä Tinoa tarhaan ja talliin”, Alexandrei harmitteli, laskeutuen istumaan aidan päälle, venytellen jalkojaan pitkäksi eteensä. Yaromir myönsi kiireen määrän, olihan hänkin opettaja.
Alex hyppäsi alas aidalta, pyysi Yaroa avaamaan portin ja talutti Tinon takaisin talliin. Hän otti varusteet pois, harjasi pilkukkaan uudemman kerran, varmistaen ettei ori saanut mitään vammoja äskeisestä laukkapuuskasta ja totesi että seuraavalla kerralla laittaisi suojat etujalkoihin.
“Huomenna maastolenkki?” Yaromir nuokkui karsinan vieressä, nojaten tapansa mukaan seinään.
“Yhdessäkö?” Alex nosti päänsä kysyvästi kohti miestä, joka katsoi häntä tietävästi takaisin.
“En sano ettetkö saisi tulla, mutta kannattaa ottaa hevonen joka pysyy Tinon perässä”, vihersilmä vinkasi leikkisästi, saaden toisen huulilta karkaamaan naurahduksen tapaisen.
“Vai että aletaan sitä kisaamaan”, Yaromir sanahti, katsellen tarkasti Alexin poistumista karsinasta satulan ja suitsien kera.
“Vaan jos sä teet siitä kisan”, vihersilmä kohautti olkiaan kuin ei olisi tiennyt mistä mies oikein puhui. Nutturapää hyrisi huvittuneena ja seurasi kun toinen lähti kävelemään varusteiden kera kohti satulahuonetta.
“Mä heitän sut kotiin”, Yaromir päätti kun miehet poistuivat tallista. Aurinko oli laskenut jo niin paljon että varjot alkoivat pitenemään ja taivas tummumaan. Alex katsahti vaaleahiuksiseen.
“Oikein ritarillista”, hän totesi virnistäen, mutta oli varsin kiitollinen miehen avusta.
“No mikäs muukaan, ritari valkeassa haarniskassa, valkean hevosen selässä”, Yaromir ylpeili heidän kävellessään kohti parkkipaikkaa.
“Pikemmin ritari vähän kulahtaneessa haarniskassa, kulahtaneen punaisen toyotan ratissa”, Alex mietti ääneen, vilauttaen leikkisän katseen miehelle.
“Hei, vähän arvostusta mun toyotaani kohtaan, voin myös olla ottamatta prinsessaa kyytiin”, tuo pisti vastaan samalla mitalla. Vihresilmä nauroi ääneen.
“Ei, mut oon oikeesti, kiitos kun viitsit heittää, en olis jaksanut kävellä”, Alex totesi samalla kivuten etupenkille. Yaromir istahti kuskin paikalle ja käynnisti vanhan toyotan, joka lähti köhisten käyntiin.
Kaksikko ajoi hetken hiljaisuudessa pois tallialueelta, huomaten että iltatallilaiset olivat tulossa hoitamaan velvollisuuksiaan. Miehet moikkasivat oppilaille ja huristelivat hiekkatietä pitkin ulos opiston porteista. Alex tuijotti otsa lasia vasten nojaten ulos ikkunasta, kuinka maisema vain viuhahti heidän ajaessaan keskustan läpi. Pian he olivat Alexin asunnon kohdalla, vanhan kaupungin liepeillä, rivitalokorttelin kulmalla.
“Kiitos kyydistä, nähdään huomenna”, vihersilmä keräsi tavaransa ja oli tekemässä lähtöä autosta kun Yaromir keskeytti hänet.
“Mitä, eikö ritari saa mitään palkkiota urheasta teostaan?” Mies kuulosti sarkastisen harmistuneelta. Alex kääntyi hänen puoleensa katsoen miestä kysyvästi.
“Jaa’a, suudelmanko tahtoisit?” Tuo päästi suustaan ja tajusi vasta sen jälkeen mitä tuli sanottua.
Yaromir vastasi kylmin sinisin silminsä suoraan Alexin metsänvihreään katseeseen, saaden tuon tuntemaan itsensä paljaaksi. Kuin mies olisi lukenut hänen ajatuksiaan.
“En pistäisi vastaan”, Yaromir puhui matalemmalla, varmemmalla äänellä. Alexin taisele tai pakene -reaktio pumppasi energiaa miehen suoniin sellaisella vauhdilla että hän hädin tuskin ehti tekemään mitään järkevää päätöstä.
“Hahah, joo joo, ehkä sunkin on parasta mennä kotiin rauhottumaan”, ruskeahiuksi nauroi, avasi auton oven ja astui ovesta ulos samalla kuin puhui, ettei joutuisi katsomaan vaaleaverikköä enää.
“Nähdään huomenna, hyvää yötä!” Alex huikkasi vielä oven raosta, kuullen kuinka Yaromir vastasi jotain takaisin, ennen kuin hän löi oven kiinni. Sitten mies kipitti jalkakäytävän poikki ripeästi, samalla kaivaen repustaan avaimet, tunki ne oven lukkoon ja sujahti sisään niin nopeasti kuin mahdollista.
Vasta sitten hän hengitti, nojaten ulko-oveen. Miehen kasvot lehahtivat punaisiksi, kun tuo valui ovea pitkin istumaan lattialle. Hän painoi kasvot käsiinsä ja tunsi kuinka sydän takoi rinnassa.